Kun ei tiedä mistä aloittaa

Piti taas oikein tarkistaa, että mitähän sitä on tullut kirjoiteltua tänne viimeksi… Koko viikon mun on pitänyt tulla kirjoittelemaan, mutta joka kerta se on tyssännyt siihen, ettei mulla ole kuvia joilla saada vähän eloa tähän mun tekstiin. No, eipä mulla niitä kuvia vieläkään ole, mutta kirjoitetaan nyt silti. En vaan ikinä muista ottaa kuvia. Puhelimeenkaan ei ole viimeisen kuukauden ajalta kertynyt yhtäkään julkaisukelpoista kuvaa… Toisaalta – en ainakaan elä elämääni kameran läpi, vaan oikeasti olen läsnä tilanteissa 😀 Viime lauantainakin mun piti tehdä teille päivä mun kanssa -postaus, mutta jälleen kerran unohdin sen heti aamusta. Ja nyt kun lomailen, en usko että ketään kiinnostaa se, kuinka monta jaksoa O.C:tä ehdin katsoa päivän aikana 😀 On kyllä ihanaa olla lomalla koko kesän työskentelyn jälkeen. Nyt on reilusti aikaa järjestellä asioita tulevaa muuttoa varten, (mikä on muuten jo kahden viikon päästä???) ja aikaa ihan vaan sille olemiselle. Saan tehdä rauhassa mun kolmea lemppari asiaa, eli treenata, syödä ja levätä. 😀

Mun halu kirjoittaa teille on kova, mutta nuo kuvat ovat oikeasti kompastuskivi. En tiedä millä ihmeen keinolla saisin itseni siihen moodiin, että ylipäätään muistaisin ja sen lisäksi vielä jaksaisin ottaa kuvia. Niiden lisäksi pitäisi vielä kerätä rohkeutta ottaa niitä kuvia. Tähänkin asti niitä kuvia olen ottanut ainoastaan silloin kun olen esimerkiksi yksin tyhjällä salilla, tai kun kukaan muu ei huomaa. Jotenkin ajattelen, että kuvien ottaminen on noloa, enkä siksi tule ottaneeksi niitä. En halua vaikuttaa siltä, että puhelin on kasvanut kiinni käteeni ja kaikesta mahdollisesta pitää saada kuva. En halua myöskään sitä, että ihmiset luulevat minun treenaavan vain siksi että saisin siitä kuvan todisteeksi. Ehkä ajattelenkin vain liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pitäisi kai vaan opetella ja totutella siihen kuvaamiseen. Miten te muut bloggaajat olette oikein tottuneet ikuistamaan jokaisen hetken kameraan?

Ja kun edellisestä postauksesta on kulunut aikaa, ei vain tunnu oikealta tulla kirjoittamaan jokin ympäripyöreä postaus treenaamisesta tai mistään muustakaan. Kun ideat ja kerrottavat kuulumiset kasaantuvat, kirjoittamisen aloittaminen vain tuntuu yhä vaikeammalta ja vaikeammalta. No, itsepähän venytän postausvälejä, joten ketään muuta ei käy syyttäminen. Edelleenkin pitäisi ottaa vain itseään niskasta kiinni. Tekin annoitte niin paljon hyviä postausideoita että ihmettelen jo itsekin, miksen ole toteuttanut niitä. Tästä postauksesta tuli nyt kauhea valitusvirsi, mutta kerrankin tekstiä on syntynyt ilman miettimistä. Tämä on siis suoraa ajatuksenvirtaa aivoistani näppäimistölle. Toivottavasti seuraavalla kerralla saan tuotettua tänne jotakin järkevää, jotakin joka oikeasti sopii blogini aihepiiriin.

Ehkä olen asettanut blogille ja itselleni liian suuret paineet. Nykyään blogimaailma on niin ammattimainen, että postaukset ovat melkein kuin lehtien artikkeleita upeine kuvineen ja suunniteltuine teksteineen. Väkisinkin haluaisi itse kuulua samaan joukkoon, tuottaa yhtä laadukasta sisältöä. En kuitenkaan ole lähelläkään ammattilaisbloggaajaa, joten miksi yrittää tavoitella samaa. Tai tottakai tavoitteita on hyvä olla, mutta ei pidä vaatia uudelta blogilta sitä mitä toinen monia vuosia pystyssä ollut on saavuttanut. Saan tehdä omasta blogistani juuri sellaisen ja sen näköisen kuin haluan. Ja niin minun pitääkin tehdä. Juuri niin aion tehdä.

 

Kommentit

kommenttia