Ulkonäkökeskeinen treenaaminen – hyvästä vai pahasta?

Kun muutama vuosi sitten ensimmäistä kertaa menin salille, mielessäni oli tavoite – hankkia isot lihakset. Kaverini oli saanut iskostettua päähäni ihanteen lihaksikkaista naisista, joten menimme yhdessä hankkimaan salikortit. Harrastimme siihen aikaan potkunyrkkeilyä, joten salitreeni oli oiva harrastus siihen rinnalle. Eihän kerran viikossa vähän sinnepäin tehty punttitreeni mitään älyttömän kehittävää ollut, mutta se sai kipinän syttymään. Kun nykyään menen salille, mielessäni päällimmäisenä eivät ehkä enää ole ne isot lihakset, mutten kiistä tavoittelevani niitä. Vaikka ulkonäön kehittäminen on salitreenissä melko oleellisessa osassa, se ei kuitenkaan ole asia numero yksi, minkä takia treenaan.

Ei kovin ulkonäkökeskeistä treeniä näiden kuvien perusteella, vaikka näissä mulla on jopa meikkiä 😀

Olen käynyt monet mielenkiintoiset keskustelut siitä, onko ulkonäkökeskeinen treenaaminen oikein vai ei. Monet ovat olleet sitä mieltä että se on väärä, liian pinnallinen motivaattori liikkumaan.  Monet – erityisesti itsekin treenaavat ovat olleet sitä mieltä ettei siinä ole mitään pahaa, kunhan se ei ole ainoa asia mikä motivoi. Ja monesti se ei olekaan. Voin itse myöntää treenaavani muun muassa ulkonäön takia. Onhan se mahtavaa huomata peilistä ja kuvista kehittyneensä, varsinkin kun on kauan panostanut ja tehnyt sen eteen töitä. Se motivoi tekemään niitä töitä entistä kovemmin, kun huomaa ettei aivan turhaan ole niitä puntteja heilutellut. Jos ulkonäkö kuitenkin olisi ainoa syy treenaamiseeni, en usko että kovin kauan jaksaisin salilla ravata. Lihakset nimittäin kasvavat niin hitaasti, että heittäisin hanskat tiskiin varmasti viimeistään kuukauden jälkeen, kun peilikuva ei olisi vieläkään muuttunut. Ennemminkin treenaan siitä tulevan hyvän olon takia, ja sen että saan kiksejä itseni haastamisesta ja voittamisesta. Treenaamisesta on muodostunut itselleni myös rutiini, hetki jolloin saa omaa aikaa. Tapa jolla purkaa energiaa ja stressiä – tapa tuulettua. Ulkonäön muokkaantuminen on vain mukava lisä tähän kaikkeen.

Vaikka en olekaan mikään fitnesskilpailija, on minulla silti tavoitteita. Tahdon muokata ja kehittää niitä osia kehossani, jotka mielestäni sitä kaipaavat. En sano ettenkö olisi tyytyväinen itseeni nytkin, mutta haluan silti muokata ja haastaa itseäni, koska se on mahdollista. Samasta syystä esimerkiksi meikkaan – pidän kasvoistani meikittömänä, mutta on myös kivaa laittautua ja meikata, koska se on mahdollista. On myös älyttömän palkitsevaa nähdä konkreettisesti työnsä tulos. Minua kiehtoo se, miten omaa kehoaan voi muokata pelkällä treenillä sekä syömisillä. On tavallaan helpottavaa, että jos ei pidä jostakin osasta itsessään, voi valittamisen sijaan tehdä asialle jotain.

Maailmassa jossa kauneusleikkaukset ovat yhä yleisempiä ja meikitön kasvo mediassa on yhtä harvinainen kuin sinivalas Saharassa, ulkonäön vuoksi treenaaminen on pinnallista. Mielestäni tärkeintä kuitenkin on, että ylipäätään lähtee liikkumaan motivaattorista riippumatta. Luulen, että jokainen kuitenkin jossakin vaiheessa jättää sen ulkonäön taka-alalle (huomatessaan että ulkonäkö muuttuu tuskallisen hitaasti) ja löytää paremman motivaattorin, nimittäin sen liikunnan ilon. Omasta kokemuksestani tiedän, että liikunnan ilon voi myös kadottaa keskittymällä liikaa ulkonäköön. Ulkonäkötavoitteille ei vain pidä antaa liikaa painoarvoa, sillä jos antaa – silloin mennään metsään ja lujaa. Se kuuluisa kultainen keskitie tulisi siis löytää tässäkin asiassa.

Herättääkö tämä teissä jotain ajatuksia? Olisi kiva kuulla myös teidän mietteitä asiasta. 🙂

Kommentit

kommenttia